KR 48:7

kr0004800007
Uusimaa — Helsinki
Lyytinen, Anna Reetta
1908

Metadata

COL: Lyytinen, Anna Reetta
INF: Paavo Korhosen kirjoittamia runoja ja hänen elämäkertansa
LOC: Helsinki
PUB: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
SGN:
TEOS: Viisikymmentä runoa ja kuusi laulua. Kirj. Paavo Korhonen
TMP: 1908
TOP: Kirjalliset runot
TOS: Runokokoelma
YOP: 1908

Anna-Reetta Lyytisen eräälle orpopojalle tekemä laulu
     2  Minulla on mieli kirjoittaa,
     3  Maailman surkeutta, mainita,
     4  Jos aika myöten antaisi,
     5  Ymmärrys ylös kantaisi.
     6  Viheliäinen, surkia,
     7  On ihmisellä elämä,
     8  Niinkuin on Jopi puhunut,
     9  Ja Salomoni sanonut.
     10  Jopa sen tunsi Jooseppi,
     11  Ja tarkoin tutki Taavetti;
     12  Jo Haakar joutui huutamaan,
     13  Ja Ismaeli itkemään.
     14  Kuin lapsi ensin syntyypi,
     15  Ja hengittämään herääpi,
     16  Tuntee jo tuskan olevan,
     17  Ja vaivan takaa ajavan.
     18  Itku jo ompi alkuna,
     19  Ja ensimäisnä äänenä,
     20  Juurikuin ajat arvaisi,
     21  Ja tulevaiset tuntisi.
     22  Jos siitte vähä iloitsee,
     23  Ja lasten kanssa leikitsee,
     24  Ne ilot pian puuttuvat,
     25  Ja murehiksi muuttuvat.
     26  Pianpa saapi havaita,
     27  Kuin maailma on kavala,
     28  Kun nuoren ilon kadottaa,
     29  Ja lasten leikin lopettaa.
     30  Niin näkyy nytkin todeksi,
     31  Ja kuuluu kyllä kovaksi,
     32  Kun puhuu orja päivistään,
     33  Yks' orpopoika onnestaan.
Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:
     35  Nöyrimmän sanon kiitoksen,
     36  Kaikillen niillen yhteisen,
     37  jotka minun ovat korjanneet,
     38  ja tänne asti auttaneet.
     39  Suuri on ollut vaivanne,
     40  Suurempi olkoon palkanne,
     41  Jota ei maassa makseta,
     42  Vaan taivahassa on tarjona.
     43  Ja jos nyt oikein tuntisin,
     44  Hyvyyttä Herran muistaisin,
     45  En vaiti olla saattaisi,
     46  Vaan kiitos-uhrin antaisin.
     47  Että niin olen autettu,
     48  Ja vahingolta varjeltu,
     49  Kuin Mooses kaisla-arkussa,
     50  Ja Joonas kalan vatsassa.
     51  Ne Herran suuret ihmetyöt
     52  Muistuttaa mullen päivät yöt,
     53  Että aika oisi palata,
     54  Ja synnin tieltä lakata.
     55  Maailman turhuus hyljätä,
     56  Ja kaikki ylön katsoa,
     57  Toivoa toista tulevaa,
     58  Etsiä uutta elämää.
     59  Että siitten taivaan kuorissa
     60  Saisi voiton virttä veisata;
     61  Siellä vanhat vaivat palkitaan,
     62  Ja kaikki uudeksi muutetaan.
     63  Siellä ompi oikia isänmaa,
     64  Ja kaikki kallis tavara;
     65  Siellä lesket levon löytävät,
     66  Orvot osaansa nousevat.
     67  Siellä taakse taukoo puutokset,
     68  Murheet ja ajan muutokset;
     69  Ei isä jätä seurastaan,
     70  Eik' äiti heitä helmastaan.
     71  Siellä köyhät saavat rikkauden,
     72  Ja sairaat kaikki terveyden;
     73  Siellä ompi ilo yltäinen,
     74  ja riemu alinomainen.
Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä:
     76  Lyhyt on tämä kirjoitus,
     77  yksinkertainen yritys,
     78  Vaan kukas tarkoin tietänee
     79  Ja toisen tuumat tutkinee.
Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan laulu-intoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eikä ainoastansa lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kun yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella. Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti ne heti synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän enemmin jääpi monestakin jälelle, jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä Juhana Ihalainen siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikka eivät ole sinne päinkään ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin Saksalaiset Schilleriä ja Götheä. Nimitimmä Korhosen runoista muutamia jo Karjalaankin levenneen. Semmoisia omat erittäinkin runot 23, 24, 25, 28, 31, 32, 33, 34, 45, 46, 48. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat, panemme tähän runon 24 sekä sillä tavalla, kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla venäjän Karjalasta.