j46720
Häme — Janakkala
Okkola, T. E.
1926
Todistuksia entisistä voimamiehistä |
||||
| Oli eräs Mouhijärveläisen Rauvan poika, Jaakko, joka oli, ja on nyt vieläkin hyvin kuuluisa suurista voimistaan. Jo lapsena oli hänellä voimaa aivan ihmeteltävästi. Entisinä aikoina olivat taikina_tiinut?? tavallista suurempia. Ja eräänä päivänä Jaakon äidin vastatessa taikinaa. Sanoi hän Jaakolle: "Tulisivat nyt ne miehet kotiin, että nostaisivat tuon taikinatiinun höyläpenkin päälle." Äidin mentyä ulos, Jaakko nostikin taikinatiinun sanottuun paikkaan. Kun äiti sitten tuli sisälle, ihmetteli hän suuresti poikansa väkevyyttä. Tämän urotyön tehdessään oli Jaakko vasta neljäntoista vuotias. Tällä mainitulla Jaakolla oli kolme veljeä ja isä-ukko. Kun nämä veljet sekä isä, lukuunottamatta Jaakkoa, olivat eräänä aamuna suurustunnilla saunan kiukaaseen kiviä nostamassa, sattuikin tulemaan eteen niin suuri kivi, että saivat sitä neljässä pekassa koko suurustunnin kiukaalle vuovata, eikä se kuitenkaan noussut. Sitten he jättivät koko kiven rauhaan ja menivät välillä syömään. Mutta toisten syödessä Jaakko menikin ja nosti kiukaaseen sen saman kiven, jota isä ja veljet olivat yrittäneet. Sitä taas tietysti suuresti ihmeteltiin. | ||||
| Wielä muitakin urotöitä mainittu Jaakko teki, muunmuassa seuraavia. Kerrotaan hänen erään kerran matkalla ollessaan kohdanneen lasikauppiaan, joka Jaakkoa tuli maantiellä hevosella vastaan. Tämä lasikauppias ei hevosineen Jaakkoa väistänyt niinkuin hän olisi tahtonut. Ja se harmitti Jaakkoa. Silloin hän nosti lasikauppiaan hevosen ja rattaat kuormineen kaikineen tiensivuun. Ja itse kauppiaan hän heitti maantieltä kolmannelle saralle. Tämän tehtyään lähti hän edelleen jatkamaan matkaansa. Kun tämä mainittu lasikauppias vihdoinkin tästä selvisi, lähti hänkin matkaansa jatkamaan. Jonkun aikaa kuljettuaan saapui hän sitten erääseen kylään, jossa sitten ihmeissään alkoi ihmisille kertomaan, mitä hänelle matkan varrella oli tapahtunut. Kuinka häntä tiellä tuli itse paholainen vastaan, joka nosti hänen hevosensa ja lasikuormansa tiensivuun. Ja hänen itsensä heitti maantieltä kolmannelle saralle. Tämän kuultuaan ihmiset hänelle sanoivat: "Ei kait se paholainen ollut; taisipa olla vain Rauvan Jaakko. | ||||
| Oli kevättalvi. Jään pinnalle oli laskenut jo sen verran vettä, että lumi oli sulanut sohjoksi. Eräänä päivänä Jaakko lähti veljiensä kanssa erään järven takaa halkoja ajamaan. Kun he sieltä palasivat, ryytyikin Jaakon kuorma niin kovin lujasti lumen sohjoon, ettei hevonen jaksanut sitä vetää. Silloin Jaakko pyysi veljiänsä tulemaan avuksi. Mutta veljet eivät sitä ottaneet kuuleviin korviinsa, vaan ajattelivat: "Kyllä se Jaako?? siitä selviää, onhan hän muistakin selvinnyt." Ja niin Jaakko sai jäädä yksin puuhailemaan, toisten mentyä kotiin. Jaakko riisui hevosen pois aisoista ja laittoi sen kuorman perään. Itse hän sensijaan meni aisoihin ja veti kuorman kotiin asti, hevosen kävellessä kuorman perässä. Sillä miehellä sitä voimaa oli. | ||||